Yksi Pieni Seikkailu: huhtikuuta 2020

Keskiviikkona 8.4 mun Toyota starttasi ensimmäistä kertaa kohti Tuntsan erämaa-aluetta. Retkikuntaamme kuului minun lisäksi Reetta ja Mörö.

Tie sinne oli yllättävän hyvässä kunnossa. Perillä pakattiin ahkiot ja lähdettiin hiihtelemään! Tunnelma oli mitä mainioin. Ensimmäiset kilometrit hiihdettiin uraa pitkin Piimäkurulle asti, jossa pidettiin ensimmäinen snäkitauko.

Jatkettiin siitä Tuntsajokivarteen jota me lähdettiin seurailemaan. Kellon lähestyessä iltaa niin etsittiin hyvännäköinen telttapaikka.

Teltta pystyyn, veden hakuun, koska jokivarressa oltiin niin juoksevaa vettä haettiin, piti vain kaivaa vedenhakurappuset pyllistystilalla että sitä sai sitten ruokaa laittamaan. Meidän iltamenu oli makaronimössöä.

Keli oli oikein mainio hiidellä vaikka niin lämmintä olikin. Ei kahlottu edes pohjia myöten vaikka sitä pelättiin. Ahkion vetämisessä ei ollut mitään ongelmaa. Ainoastaan ahkio oli vähän haastava.

Erittäin hyvä ensimmäinen päivä, ei muuta kun koko kommando päälle, makuupussiin ja nukkumaan.

Seuraavana aamuna hieman tuuleskeli ja satoi lunta. Edellispäivän sunnitelmana oli ollut Värriön huiputtaminen. muttei tuossa kelissä. Toivottiin että keli selkiäisi iltapäivään mennessä kun hiihtämistä oli kuitenkin vielä jonkun matkaan jäljellä.

Mörön lempi paikka juosta oli ahkion ja suksien välissä

On se kumma kun ei tuolla metsässä näe suunnistaa, kuinka helposti sitä pyörähtääkään ympäri. Näin jälkiviisaana voihan sitä tuulen suuntaa pitää merkillä että koko ajan toinen puoli on tuuleen päin tai ehkä hieman useammin katsoa karttaa. Välillä niin vain käy mutta olihan se makia hiihtää myötäseen sen muutama kilometri. Onneksi nykyaikana netti toimii melkein joka paikassa ja puhelimessa on kartta appsi. Se oli meidän vauhdin ottamisen pelastus.

Saavuttiin siihen paikkaan mihin alkuperäisen suunnitelman mukaan jätettäisiin ahkiot ja pystytettäisiin teltta sekä lähdettäisiin huiputtamaan. Mutta keli ei suosinut ja ehdointahdoin mun laskutaidoilla en lähde huiputtamaan tuntematonta.

Joten toinen suunnitelma ja lähdettiin hiihtämään kohti Murhahaaran autiotupaa. Mikä oli siinä tilanteessa täysin oikea ratkaisu. Saavuttiin sinne, laitettiin tulet ja ripustettiin makuupussit kuivumaan.

Kun kello ei ollut kuin noin neljä niin lähdettiin vielä hiihtämään. Sää oli seljennyt ja aurinkokin paistoi jo. OI että kun niin hymyilytti. Ja päivälliseksi oli taas makiaa makaronimössöä.

Koska jokaisella retkikunnalla on nimi niin meidän retkikunta on Huugiboogie. Ihan vaan kun miettii ruokia niin kannattaa laskea ruoat reissussa oltavien päivien eikä öiden mukaan.

Ei taaskaan ollut vaikeuksia nukahtaa.

Hitto vieköön kun perjantai aamu valkeni. Pussista oli noustava jo kuudelta kun oli ihan kamala pissahätä. Olihan se sininen taivas ja aurinko paistoi.

Ei siltikään otettu mitään hoppuaamua vaan ihan rauhassa. Lähdettiin hiihtelemään kohti Värriötä. Jos olen rehellinen niin mua kyllä vähän hirvitti se päivä matka mutta kokeiltavahan se oli.

Ensimmäiset neljä kilometriä hiihdettiin UKK- reittiä ja hyvin merkattu reitti se oli, jopa talvella.

Retkikunta HoogieBoogie

Eväitä

Ennen kun käännyttiin reitiltä pois niin nähtiin karhun jäljet. Mun ihan ensimmäiset karhun jäljet ikinä. Oli aika huisia.

Krahun jälki

Sitten alkoi nouseminen ja mitä ylemmäs noustiin sitä leveämpi hymy levisi kasvoille. Ei vaan ole mitään sen kauniimpaa ja säväyttävämpää kuin puurajan yläpuolinen tunturi!!!!!!!

EI VAAN OLE.

Kun noustiin ensin viitosen päälle niin hiihdettiin sieltä neloselle, sitä jaksaa hiihtää vaikka kuinka monta kilometriä kun näkee eteenpäin ja kauas. Eihän se ole kuin hiihtää. Oli niin ihanaa kun kuuli tuulen, näki kauas ja se valkoisuus. En mä pysty sitä sanoin kuvailemaan kuinka mahdottoman onnellinen olin juuri silloin. Silloin unohtui kyllä ihan kaikki huolet ja murheet.

Olisin voinut jäädä hiihtelemään sinne mutta kaikki kiva valitettavasti loppuu aikanaan. Niin myös valkoinen ihanuus ja alamäki alkaa.

Kannatti kantaa tölkki matkassa

Hoogiboogie vauhdissa ja mikä tyyli. Liukulumikengät eivät ole parhaimmillaan jos pitää nousta sivuttain ylös jäistä tunturin rinnettä eikä alas mentäessä jos pitää kaartaa. Ne ovat erittäin hyvät kun mennään ylä- ja alamäessä suoraan.

Alamäenkin voi laskea monella tyylillä. Mun ehdottomasti suosikki oli sukset jalassa pyllymäki.

Lähdettiin kuutosen kupeesta laskeutuman takaisin puurajaan.

Luulin jo, että Mörö oli tosi tosi väsynyt kun oltiin huipulla mutta ei. Kun laskeuduttiin puurajaan niin monen eri eläimen jälkiä alkoi taas näkymään niin eiköhän Mörtsiin tullut vauhtia. Pikku pojaksi hyvä vainukoira.

Väsy tuli

Ja kun hiihdettiin takasin kämpälle niin ruokana yllätysyllätys oli makaronimössöä.

Ihan paras päivä.

Seuraavana aamuna oli niin mukava herätä kun kämpässä oli tulet ja kahvi sai heti noustua. Vielä toinen kuppikin siinä taisi mennä ennen kuin pystyi toimimaan mihinkään suuntaan.

Kamppeet kasaan ja sitten alkoikin meidän pikataival. Ahkiot vetoon ja kohti autoa, koska se oli pelkkä siirtymä. Päivän varsinainen kohde oli Kuskoiva.

Mikä lentokeli. Ei se ollut taaskaan kuin hiihdellä. Mikä aurinkokeli. Kyllä säät on suosinut meidän reissuja mukavasti. En voi valittaa.

Oli muuten lämmin

Seurailtiin aika pitkälti kelkan jälkiä. Autolle kun päästiin niin hiki vaan valui joka paikasta. Tavarat pikavauhtia autoon ja muutama kilometri siirtymistä.

Sukset jalkaan ja menoksi. Autossa suunniteltiin reitti, joka olisi ollut 8 km suuntaansa eli yhteensä 16 km, sen kymmenen hiihdetyn päälle. Vaihdettiin kohdetta, eikä sitten pitänytkään hiihtää Kuskoivalle vaan Nuoluskuruun. Matkalla päätettiinkiin uudestaan lähteä huiputtamaan Kuskoiva. KANNATTI! Noustessa, puurajan hävitessä, hymy vain leveni. Eihän se ollut kuin hilpasta sinne huipulle. Ja mitkä maisemat.